Viimeistä yhteistä ateriaansa!… Mutta heillä oli vielä kokonainen yö maata sylitysten ja se ajatus esti heitä surullisiksi tulemasta.
Kun he syötyään lähtivät ulos Pors-Eveniin mennäkseen, heräsi heissä vielä sama keväinen tunne: ilma oli tyyni ja melkein lämmin, ja hämärä ikäänkun vitkasteli pimetessään.
He menivät käymään vanhempiensa luo, jotta Yann saisi sanoa heille jäähyväiset, ja jotta he pääsisivät hyvissä ajoin kotiin makaamaan, sillä he aikoivat kumpikin nousta päivän koitossa.
II.
Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä, niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen tottuneet.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli erikoisasemassa.
Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän, joka odotti tätä joukkoa.
Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun olisivat kidutettaviksi menneet.
Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat. Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa, ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.
Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä moista kauhua?…