Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki, että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin valittu miehistö.
Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle, paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten nauhoille.
Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa, Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen kärkeen, uuteen kotiinsa.
"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.
Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten; uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne, viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.
Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista, jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. — Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. — Gaud hymyili hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli hänen omaansa.
Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he puhelivat niistä, saadakseen puhella.
Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.
— Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta, ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; — sehän on tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät kauvemmin kirkkaina…
… He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin. Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on, jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat, mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja tärkeiltä.