Gaud, vavisten ja kalpeana, oli siellä myöskin, Yanninsa isän vieressä:
— Minä luulen, vanha kalastaja sanoi, minä luulen varmaan, että ne ovat he! Punainen juova ja märssypurje on samanlainen kun heillä. Mitäs arvelet, Gaud tyttöseni?
— Ei olekaan, ukko virkkoi äkkiä masentuen, me olemme sittenkin erehtyneet, puomi ei ole samanlainen, ja heillä on toisenlainen mesani. Tällä kertaa he eivät vielä tule, se on "Maria-Jeanne". Mutta nyt ne tyttöseni eivät voi kauvan viipyä enää.
Ja päivä kului toisensa perästä ja yö tuli aina oikealla ajallaan järkähtämättä.
Gaud yhä pukeutui juhlapukuunsa ikäänkun mieletön, hän pelkäsi näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta, ja oli joutua epätoivoon, kun muut häntä kohtaan näyttivät sääliviltä ja salaperäisiltä, hän katsoi poispäin, jottei sattuisi kohtaamaan noita katseita, jotka häntä jäätivät.
Nyt oli hän ottanut tavaksi joka aamu mennä Pors-Evenin korkealle äärimäiselle niemelle, ja meni sinne aina Yannin kotitalon takapuolitse, jottei äiti ja pienet siskot häntä näkisi. Hän meni aivan yksin Ploubazlanekin uloimmalle niemekkeelle, joka peuransarven kaltaisena pistää harmaasen Kanaaliin, ja siellä hän istui koko päivän yksinäisen ristin juurella, josta näki yli kaukaisen, aavan meren.
Kaikilla meren rannikon kallioisilla niemillä on semmoisia graniittiristiä, ne ikäänkun rukoilevat armoa, ikäänkun koittavat lepyttää tuota suurta, liikkuvaa, salaperäistä, joka vetää ihmisiä luokseen, eikä anna heitä takasin, ja mieluimmin se vielä ottaa voimakkaimmat ja kauneimmat.
Pors-Evenin ristin ympärillä oli ikuisesti vihannoiva kenttä, se oli täynnä ajonc-pensaita. Ja täällä ylhäällä oli meri-ilma aina puhdasta, tuskin tunsi merihauran suolaisen hajun, ilma oli täynnä syyskuun vienoja tuoksuja.
Kaukana näkyivät toiset niemet, toinen toisensa takaa; Bretagnen maa loppui ikäänkun teräviin kärkiin, jotka pistivät meren tyyneen pintaan.
Likempänä rantaa kalliot saivat meren pinnan väreilemään, mutta ulompana ei mikään enää häirinnyt sen kirkasta peiliä; kuului vienoa, hyväilevää ja samalla rajatonta kuohuntaa, joka tuli lahtien pohjukoista, Ja kaukaa katsoen se näytti niin tyyneltä, niin lempeältä. Suuri, sininen meri, Gaosien hauta, pysyi käsittämättömänä, salaperäisenä, ja vienot tuulahdukset toivat pensaitten tuoksua, jotka kukkivat toista kertaa syksyn viimeisessä auringon paisteessa.