Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti, melkein vihastutti.
— Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä äänellä.
Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.
— Voi, niin!… lupauksia… Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten niinkun sisaret.
He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina… Fante tuki Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät toisiaan.
Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.
VIII.
Syyskuun loppupuoli oli kun toinen kesä, vähän surumielisempi vain. Se oli tänä vuonna todellakin niin kaunis, että, jollei kuihtuneita lehtiä olisi ollut, joita synkkänä sateena tielle putoili, olisi luullut olevansa iloisessa kesäkuussa. Puolisot, sulhaset, rakastajat olivat tulleet, ja joka paikassa iloittiin toista rakkauden kevättä…
Viimeinkin eräänä päivänä ilmoitettiin, että toinen myöhästyneistä
Islannin laivoista näkyi merellä. Kumpiko?…
Kohta kokoontui rannalle joukko naisia, äänettöminä, huolestuneina he odottivat.