Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoa aukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppu yksin valaisi heiluen edestakasin.
Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, ne höyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.
Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti sen muodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtui tunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyille kapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla, että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat, jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkun hautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata, kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsien kosketuksesta sileäksi hankaantunutta.
Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän ilo loistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivät istumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista ja naimisista.
Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllyllä fajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuo merimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu. Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset; ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessa hökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Monta palavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojen juureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.
Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininen villapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdalla työnnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinasta tehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan suroîst'iksi (lounaseksi, lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).
He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme oli kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota he nimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hän oli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno ja hyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivat harmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.
He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellä toisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.
… Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä. Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista — yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.
Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, — sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopivia kauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivat hauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin he nauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkauden iloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan on aina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkein puhdasta.