Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin
Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.
Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä?
Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?
— Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.
Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseen siitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.
— Yann! Yann!… Mies hoi!
"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.
Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan auki olleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. — "Jo on kohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkun hämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.
Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittää keltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvan alas puisia portaita myöten.
Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin, jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisen kokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkerän suolahajun vuoksi.
Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan, jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin, niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivät tavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät, katse oli ylpeä ja taipumaton.