Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästi kun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntä kun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisä jalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansa näkyivät.
Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaa järjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivät pieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'ei niitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneen säännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjet röyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osa hänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vielä oli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita ei kukaan vielä ole koskettanut.
Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaa huudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkin sai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen, serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, mutta sen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juoda lasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.
Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.
Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?
— Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet jo seitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytöt ajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?
Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoitti suurestikin naisia halveksivansa.
— Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi, miten sattuu.
Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellä hän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaan ranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. — Sitten hän alkoi kertoa viimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.
Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänä iltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyt erääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuria kukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden, tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sen nakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä, — puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseen mokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liian punanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaista kolme viikkoa jumaloinut Yannia.