— Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämän kultakellon.
Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkin leikkikalun.
Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin. Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juuri tuntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa, se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonka aavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa, joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanut napaseutujen kituvan kesän.
Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hän oli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja [avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.] hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivan pienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudalla polvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli meren rannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsä muinoin oli hukkunut haaksirikkoon. — Koska he, mummo ja hän, olivat köyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, ja hän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vielä luki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinen vilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaan komein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansa oli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansa kanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näytti ihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi. Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän ei koskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.
Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, — aina yksi kahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yön keskenään.
Kun he olivat päättäneet juhlansa, — jota he viettivät suojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, — oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiin vuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toiset kolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötään jatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidän kotipuoleltaan.
Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.
Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään ole muualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla. Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivan väritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki, läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.
Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näytti jonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaa heijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, — ja sitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.
Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, ja hengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enää satanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävän kätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi, vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella ei ollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolme miestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tällä kylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kun aaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyyden outoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsä olivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.