Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, ja se oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminen unissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneet kuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisi suolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseen odottamaan.
Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansa kylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja, kiiltäviä, teräksen harmaita.
Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättä tätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsan suurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, josta heidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihin heidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.
Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valo hitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleata hämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitään välillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilit heijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä…
— Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiä Sylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näytti siltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suuren veljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevan kosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.
— Minunko!… Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni — ja hän nauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, — mutta en kenenkään meidän puolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsun teidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän…
He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansa puhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaa särkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.
He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleet kolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan; sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivat torkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestään kalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain, vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, oli puhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, että he väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensa punottavan.
Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisen päivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannalle kokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näin valoisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, — että edellinen valo oli ollut epäselvää ja outoa kun uni.
Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia, niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria, punertavan hopeisia valosäteitä.