Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa, tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivat kuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetyt äärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetyt peittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineet hämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia ja Sylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaan mietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput, jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaan liikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoi vähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainen korkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinen kallioniemi…
Yannin häät meren kanssa!… Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaen kalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynyt surulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliiton sakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän oli taikauskonen.
Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut, että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, — joka oli Paimpolilainen kaunotar, — ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa, ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseen maanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonka välttämätön lähestyminen alkoi painaa hänen sydäntään…
Kello oli neljä aamulla. Toiset, jotka olivat jääneet alas makaamaan, tulivat kaikki kolme päästämään heitä, Vielä vähän unisina, ahmien täysin keuhkoin kylmää, raitista ilmaa he kiipesivät ylös ja alkoivat vetää suuria saappaita jalkoihinsa. Aluksi he ummistivat silmänsä, sillä kalpea heijastuva valo häikäisi.
Sitten Yann ja Sylvestre nopeasti söivät ensimäiseksi murkinakseen laivakorppuja; muserrettuaan ne puukurikoilla, he alkoivat niitä pureksia raksuttaa, nauraen huomatessaan ne koviksi. He olivat tulleet aivan iloisiksi ajatellessaan pääsevänsä makaamaan lämpimiin vuoteisin, ja käsivarret toistensa vyötäisillä he menivät laivan luukulle, heilutellen ruumiitaan vanhan laulun tahdin mukaan.
Ennenkun menivät luukusta alas, pysähtyivät he leikittelemään Turkin, laivakoiran kanssa. Se oli newfoundlandilainen penikka, ja sillä oli mahdottoman suuret, kömpelöt käpälät. He ärsyttelivät sitä käsillään, se tavotteli kun susi ja lopulta oikein puri heitä. Silloin Yann, vihan välähdys silmissä, lykkäsi koiraa liian kovasti, jotta se kaatui ja alkoi ulista.
Hänellä oli hyvä sydän, Yannilla, mutta hänen luontonsa oli jäänyt hiukan raa'aksi, ja kun hänen ruumiillinen puolensa pääsi voitolle, ei useinkaan ollut pitkälti hänen lempeästä hyväilystään jöröön loukkaukseen.
II.
Heidän laivansa nimi oli "Maria", kapteenin Guermeur. Joka vuosi hän teki suuren vaarallisen kalastusretken näihin kylmiin tienoihin, jossa kesällä enää ei ole öitä.
Se oli jo vanha, niinkun fajanssinen Neitsyt, sen suojeluspyhimys. Sen paksut sivut, tammikylkiluineen, olivat hankaantuneita ja kuluneita, vettyneitä ja suolan syömiä, mutta vielä eheitä ja lujia ja levittivät raikasta tervan hajua. Asemillaan ollessa se näytti raskaalta ja kömpelöltä, mutta kun länsituulen tuimat vihurit vinkuivat, kävi se taas keveäksi ja nopeaksi, niinkun lokit, jotka tuuli vireiksi saattaa. Silloin sillä oli oma tapansa hypellä aalloilla keveämmin kun monet uudet, jotka olivat rakennetut uudenaikaisten kuosien mukaan.