… Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, — omituisen heleästi, niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.
Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen…
Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä, pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?… Gaud oli jo aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut, ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan…
… Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla: ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin tuolille.
Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja jokainen oli viehättävä.
Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä, ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä huolinut.
Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä tehdä.
Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista, ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, — ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.
Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan käänteli vaaleita palmikoitaan, — niinkun lapsi, joka pyörittelee käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä; kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.
Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.