… Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut? Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa, näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä vilkkuivat aina niin nopeasti.
Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään käsittänyt sitä.
— Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä vallan riitelevät.
Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.
Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.
Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan, kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa, jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.
Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.
Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi, jota ei hänelle tahdottu avata…
Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia, joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.
Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin — kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä asiaan ja saattaa se päätökseen…