Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista hän ei elämässään ollut elänyt, — siitä oli jo kauvan, se oli joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, — heillä oli täysi päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.
Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän etenevän maasta, — joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä, kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat, hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki graniittiseinillä, — ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten unten eläimet.
Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa, ja aina samoja tanssia…
… Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi. Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen, joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.
Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud, joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää hänestä kiinni nopeassa valssissa.
Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita meidän pikku veljeä ja sisarta!"
Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä, semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa, ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen, antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään, hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen sydämmestään oli se alkanut.
— Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi, että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen huomiotaan herättänyt.
Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa, he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä. Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen, hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.
… Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä, Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, — vaikka hän olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia, alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta mitään erityistä esinettä…