… Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.
— … Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800 markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.
— Äidillenne vietäväksi, herra Yann?
— Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa). Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen. Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut viimevuotisissa vaatteissani.
Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti tanssija kaikinpuolin komealta.
Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.
Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.
Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta, ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.
Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.
Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan, juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa — äiti parkansa kuoleman jälkeen…