"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla: lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.
* * * * *
Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi, todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.
Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon, joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.
Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka piti se perata ja halkaista.
Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin, elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita, muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.
Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja helpolta, — naisten ammatilta…
— —
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut, että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.