He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.
Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.
Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat, kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.
Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa. Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento lepäsi.
Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.
Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat — pitkiksi ajoiksi kerrallaan…
— —
Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!
… He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.
— Höyrylaiva, tuolla, kaukana!