— Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, — luovija, joka tulee kiertomatkalleen.
Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.
Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko — varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.
Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat — toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan — kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.
Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.
He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.
Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, — mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta…
Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.
Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.
Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi Mariaan, kapteeni Guermeur; toinen herra Yann Gaosille toinen herra Sylvestre Moanille (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).