Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto, mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät; vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä, polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet, melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.
He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia. Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus, väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen kiinni, etteivät kuolisi.
II.
Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.
Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta, jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.
Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin luo.
Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan. Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, — muita asevelvollisia, jotka lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, — ei heillä ollut tilaisuutta puhutella toisiaan.
Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän arastellen, Gaosien luo.
Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa (monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.
— Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä, ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua huvittaisi astua oikein kauvaksi.