Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt", niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä, eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.
Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä samannepäin pyyhäistyt.
Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi, se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen vimman alla.
Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli; hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.
Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä, jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.
Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos.
— Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".
Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut, vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun hän luki tämän nimen haudalla.
Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen, ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.
Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.
Hän rupesi lukemaan kirjoitusta: