Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".
Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo. Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään mitään liikettä.
Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle, etsien, mistä ne olivat tulleet.
Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat, juoksee ensimäisenä.
Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta…
Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti samoja, — pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, — olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.
Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten, keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat, jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa… Sitten he äkkiä syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.
— Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.
Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon, jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta…
* * * * *