KOLMAS OSA.
I.
Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee…
Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.
Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla…
… Vieläkin!!… sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! — Terävä, suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen saattaa tappaa.
Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan; siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee sivu, korvan juurelta…
… Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.
He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein hullunkuriselle ja sanovat:
— Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten silmissä samoja kiinalaisia).