Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore, kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun päivät…
Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja, neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä valkoisia perhosia.
Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit, komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.
Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät, hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.
Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen kuolemastaan!
— Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.
Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä…
Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä. Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:
— Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?
Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja tahrustellen.