Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä ottamaan leimatuita papereja arkusta.
Niitä oli paljon,… mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja, kaikki ne melkein haisivat kuolleelta…
Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat tulleet takasin… Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle…
Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre, Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091, kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä…"
— Mitä?… Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?…
— Kuollut!… Hän on kuollut, poika toisti.
Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka; syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki, ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti bretagnenkielellä:
— "Marw éo!"…
— "Marw éo!"… (Hän on kuollut!…)
Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.