Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen. Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon poikia!… Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen lapsuus alkoi hämärtää…
Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa kuolemaa!… Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä, repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla sormillaan.
Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!… Hyvä Jumala, sitä matkaa, mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, — niinkun haavoitettu metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä pelotti.
Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa, jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet, todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.
Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen korvissaan; — hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.
Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena, silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin…
VI.
— Vanha Yvonne on juovuksissa!
Hän oli langennut ja pojat juoksivat hänen perästään. Se oli juuri
Ploubazlanekin piiriin tullessa, jossa on paljon taloja pitkin tietä.
Hän oli kumminkin päässyt ylös omin voimin ja ontui poispäin sauvansa
nojassa.
— Vanha Yvonne on juovuksissa!