Ja pojan nulikat juoksivat hänen eteensä ja nauroivat häntä vasten naamaa. Hänen päähineensä oli aivan vinossa.
Olihan niitä muutamia pojista, jotka sydämmessään eivät sentään olleet niin häjyjä, ja kun he aivan läheltä näkivät vanhan akan epätoivoisen irvistyksen, kääntyivät he liikutettuina ja surullisina pois, eivätkä uskaltaneet sanoa enää mitään.
Kun hän oli tullut kotiin ja pannut oven kiinni, päästi hän epätoivon huudon, joka oli tukehduttaa häntä, ja hän kaatui nurkkaan pää seinää vasten.
Hänen päähineensä oli pudonnut silmille ja hän nakkasi sen maahan, kauniin päähine parkansa, jota hän oli niin vaalinut. Hänen viimeiset pyhävaatteensa olivat aivan tahraantuneet, ja pieni, keltaisen valkea tukansuortuva näkyi myssyn alta, täydentäen kurjaa epäjärjestystä.
VII.
Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa, väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi, hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi, niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.
— Minun pojanpoikani on kuollut!
Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.
Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi polvilleen rukoilemaan.
He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun kesäkuun hämärää kesti, — ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin, joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon kuolleet…