Viimein Gaud sanoi:
— Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni, jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei teidän tarvitse olla aivan yksinänne.
Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten hänen tahtoansa toinen ajatus: — hän ajatteli sitä, joka oli kaukana kalastamassa.
Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?… Luultavasti, sillä hän rakasti häntä… Ja keskellä omaa suruaan hän ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; — sanalla sanoen, hän vaan ajatteli Yannia.
VIII.
Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; — se oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein käsittänyt… Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.
Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.
Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin hänen hautajaisiaan.
Keskiyön aikaan, — kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, — hän vielä oli olevinaan näissä maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:
— Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua ja uni katoaa.