Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun viimeinen ilmaus hänestä.
Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa… Mutta sanat, jos ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.
Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista, joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä, täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen silmiensä eteen, — ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. — Mutta suuria kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.
Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi ja umpimieliseksi.
… Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu…
Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin, joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut sielun kuolemattomuutta.
Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita, suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.
Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, — ja se ajatus, että Sylvestre oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.
Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä, ikäänkun hän olisi ollut yksinään.
… Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi, syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden; mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.