— Päivää, herra Yann, hän vastasi.
Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa, vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat…
Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi, tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia, jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.
— Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa, tullessani risuja kokoomasta: — me puhuimme minun poikaparastani, niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä… Hän seurasi minua portille saakka, kantoi minun pientä risukimppuani…
Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa, oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa…
Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta, maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.
XIV.
Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt, — ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.
Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.
Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä, niinkun lapset.