Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.
Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.
Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, — ja Gaud herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa, hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.
XIII.
Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin kotimatkalle, — ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.
Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä… Ja sitten hän pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea toistensa sivu kapealla tiellä.
Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.
Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja myöten, aivan tukan rajaa myöten.
Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:
— Päivää, neiti Gaud!