— Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties? ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä, pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista. Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.
Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke; tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen pyytämättä apua keltäkään.
Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä. Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata, keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä, hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan, sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:
— Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta…
— En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.
— Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.
He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.
Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.
Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita, savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.
Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa, näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.