Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty, kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.
Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat lakkia.
Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä, hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin, solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, — kun hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli…
Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään, jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.
Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten, luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.
Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita, on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole pilvenhattaraakaan taivaalla.
Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita, taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti hetkeksi vaipuneen uneen.
Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.
Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä, hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, — ylpeänä sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena, ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään muuhun…
Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, — sillä Yann ei ollut samanlainen kun toiset.