Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut, hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä, — muuten oli kaikki hänestä samantekevää, — ja herkesi puhumasta kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.
Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään tyhjyyteen…
Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui, hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.
Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin, muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo melkein kuului heihin.
Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta. Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti sydämmeen saakka.
Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.
Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä, yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan ja näkinkengän sekaisesta savesta.
Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä, riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin enemmän toisistaan.
Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi, raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla äänellään…
Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä, He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin. Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen räiskintään ja tuulen ulvontaan, — hän koitti erottaa Yannin ääntä; kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.