Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin takana.
Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja, yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.
Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, — Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet. Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon välillä, näitten tammipöytien ääressä.
Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.
Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi kalastuskaudeksi.
— No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! — Minä voin kertoa, että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian" kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä siihen pestattiin, tässä — minun silmäini edessä, — tällä pöydällä — minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika Tréguierista, — ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja kolmelle!
"Leopoldine!"… Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.
Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla; tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.
Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla, tuli tai meni!… Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin, joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; — tai kun taas tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?… Kaikki sehän oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa ainaiseksi lopussa…
Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?…