Hän ei sanonut mitään… Miksi ei hän mennyt pois?… Vanha muori, joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka viipyi. — —
— Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte…
Mitä hän aikoi sanoa?… Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen, jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin uskalsi pukeutua sanojen muotoon…
— Jos te vieläkin tahdotte… Kalastus on onnistunut hyvin tänä vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani…
Jos hän vieläkin tahtoi!… Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli hänen tarkottavan.
Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.
— Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.
Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan… Mikä sitten lie estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti, ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.
— No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi mietityksi vähän, niin hän vastaa heti… Istukaa, herra Yann ja juokaa lasi siiteriä meidän kanssamme!
Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan, kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt hän kosi häntä, — nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää; mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.