III.
Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.
Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla, joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.
Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni, uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet käyttämään: — kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.
Se joka saneli — suuri-päähineinen — katsoi kattoon, selvitellen ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä, joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon pyhimysten.
Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa pojanpoikaansa huvittaakseen.
Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme verratonta juttua, — mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.
Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti kirjoittaa osotetta:
Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, — Islannin meressä, Reykjavikin kautta.
Sitten hänkin nosti päätään kysyen: