— Joko se on valmis, Moan muori?
Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen. Vaaleaverinen, — jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa, jossa useimmat ovat mustaverisiä, — aivan vaaleaverinen hän oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät, mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi sen suloutta; — ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna. Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa, jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.
Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin naiset oudon näköisiksi.
Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus, jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.
Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla yrityksillään.
Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; — se oli todellinen varakas porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille, jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.
— Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään sanottavaa?
— Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin pojalle.
Gaosin poika!… toisin sanoen Yann.
Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.