Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös, katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa katseltavaa.
Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä, jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.
Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa. Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.
Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea, yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.
Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia…
Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja sitten Parisiin. — Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi, sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun kasvoiltaan.
Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo, joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään korsettiin.
Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, — mutta ainoastaan kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta — ja jossa nyt oli se, jota hän rakasti…
Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan, isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.
Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä, lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja poikansa pojat.