Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun viimeisiä jäseniä.
Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin hyvässä kunnossa.
Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti; ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.
Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta, millä häntä ihmiset tervehtivät.
Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät verstaassa. — Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän muisti aina kysyä:
— No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa ottamaan?
Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän maailman puvuista…
— No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni, tiedätte, että…
Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti, hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, — ja hän ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. — Viideksi vuodeksi!… Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä ajatellessa… Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun itkemään pyrkien.
Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin tämä viimeinenkin pojanpoika… Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin, näkemättä enää häntä… Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut onnistunut, — toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu, mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin köyhänä.