Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, — ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.
Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen, katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.
Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.
"… Terveisiä minulta Gaosin pojalle…" Tämä lause oli suuresti saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä haihtunut.
Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut. Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.
Gaosin poika!… Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä, pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".
Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!… joka nyt vältteli häntä, hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti ja lempeästi.
* * * * *
Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli tapahtunut viime vuonna.
Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen, harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia — olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit, ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, — se oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja, juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen… Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.