Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi, että hän oli niin kaunis.

Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa, Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.

Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.

Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?… Ensiksi kumartui hän hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä…

Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:

— Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä pulskia Islannin kalastajia.

Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet, veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä, suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta vaunuissa istumisesta.

Hän olikin saanut nähdä heitä… ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen sydämmensä…

IV.

Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä, islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, — kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla, talven lehdillä ja kukilla.