Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa, ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt oli selvempi kun koskaan.
Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja, merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen. Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan, kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.
Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan. Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty, synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä, tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan osaa…
Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan, ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen. Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän ivallisesti:
— Tuollapa pituutta on!
Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:
— Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.
Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:
— Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.
Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa, niskasta, kiharaa.