Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä, ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.
Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet tervehtimään…
… Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; — alussa oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei hänellä ollut liikoja tarjona…
Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen, harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä… Kaiken tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia "islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta ja olevan hämillään… Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!…
Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä! Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta, toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan…
V.
Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla ei osaisi sanoa sanaakaan! — Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi suurta, hurjannäköistä Yannia.
Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun, ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia…
Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia, joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon. Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista, työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa, olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.
Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, huu, pitkään ja mukavasti, — se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän, johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko osuutensa saaliisen.