Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja kuvaisiaan mustalla seinällä.
He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana. Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.
Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.
— Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.
Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!… hänestä oli puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa…
Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja
Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.
— Oliko se minun pukuni, Yann?
Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.
— No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina?
Pelkäsitkö sinä rukkasia.
— No en.