Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia.
Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.
Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen muotonsa muuttui samalla:
— Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, — mutta mikäs se oli? ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.
Ja Yann katsoi nauraen poispäin.
Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa, Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.
Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla…
Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän anteeksi?…
— Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle, saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät, ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat, ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi… Luuletko sinä, että minä todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!
Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.
Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea, eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.