VI.
Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli pilvissä ja synkkänä.
He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä, umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia, iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa värjätty — tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.
Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.
Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä vartaloaan.
Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.
Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan; joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa. Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä kaikki ihmettelivät.
Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan, loistavan elämän juhlasaattoa.
Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen äärimäisellä niemellä,
Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.