Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni ohi yleisön huomaamatta. — — —
Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus, yö ja hiljaisuus.
Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.
Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.
Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni; koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.
Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet kimmelsivät. — — —
VIII.
Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä estellytkään.
Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa. Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän huoneeseemmekin. — — Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla mailla.
— — — Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. — — —