Minä kohtasin taas mahdottomuuden — kohtasin maorien luonteen saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.
Taimaha hymyili. — Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan, ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä näkemättä.
"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."
Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja oudon onnen hetkistä — — —
XI.
Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi upa-upa hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin ennenkin.
Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.
Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.
XII.
Mooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla.