Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta — ja minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. — Omituinen seikka: olin kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen — ja tyhjyys, joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen; kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas äkkiä tulleet autioiksi — kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.
"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä — tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. — "Oletko aivan varma noista seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"
Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä, veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, — ja sitten oli hän tullut Mooreaan itkemään. — Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.
Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. — Vanha Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. — Hän kätki kasvonsa ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä hänen itkevän. — — —
XX.
Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.
Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle, kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois meiltä kahdelta.
Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin, oli kylmä, oli yö — — —
XXI.
En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.