Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.
Perhe söi illallisensa — ja kaikki heittäytyivät vaieten olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa, nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.
Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys tuli syväksi.
XXII.
Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.
Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin vilusta pareoni alla. — Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja ahdistukset. — — —
Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä — noita suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden keskellä — noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut — sinisine kasvoineen — terävine hampaineen ja suurine tukkineen. — — —
Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.
Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.
Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä — ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat, eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.