Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti ankarassa säässä.
Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. — Pelottavat valkeat haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat ja me pääsimme ohi.
Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.
Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan peräsimeen. — Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen; Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.
Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.
Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.
Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.
Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. — Sitten teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.
Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää, ruumiillista hyvinvointia.
Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni majan ihanassa aamuauringossa — Moorean, ei enää synkkänä, vaan valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata, huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei enää ollut — ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle, missä Rarahu odotti minua — — —